Mietin juuri, että onko pahempi tietää, että toinen kuolee vaiko niin että toinen kuolee yhtäkkiä. Jos tuleva poismeno on tiedossa, asiaa ehtii käsittelemään. Tilanteella on myös se kuuluisa kääntöpuoli; asiaa murehtii ja viha sekä epätoivo täyttävät elämän. Ihminen ei pysty elämään päivä kerrallaan kun tietää, mitä on tulossa.
Tunteet menevät koko ajan vuoristorataa. Tietyllä hetkellä sitä on onnellinen kun toinen on vielä täällä ja minuutin päästä pään valtaavat nuo jo muutamaan kertaan mainitut pahat asiat. Kuolema on aina pelottava ja ruma ajatus. Olen usein kuullut sanottavan, että kuolema voi olla myös helpotus. Ei se ole.
Välillä mietin, että jatkossa elämässäni haluan auttaa muita vaikeissa tilanteissa olevia ihmisiä. Toisaalta taas en tiedä onko minusta siihen. Onko minusta edes elämään tätä elämää? En usko. Haaveenani oli ihan tavallinen elämä. Perhe, työ ja asunto. En saanut sitä. Moni voi ajatella, että olen nuori ja ehdin tekemään vielä vaikka mitä. Onko kuitenkaan oikeasti mahdollista enää aloittaa uutta ihmissuhdetta vertaamatta kaikkea tähän mitä meillä mieheni kanssa on ja oli. Pystyykö ihminen oikeasti pyyhkimään kaiken vanhan pöydältä pois ja aloittaa kattaus uudelleen? Onko oikein tehdä toiselle ihmiselle niin?
Kun menimme naimisiin, vihkipappimme tilanteemme kuultuaan tarjosi mahdollisuutta sielunhoitoon. Apua tarvitsisin kyllä, sitä ei käy kieltäen, mutten usko, että seurakunta on paras taho tarjoamaan sitä. Jos Jumala olisi olemassa, ei näin kävisi. En jaksa kuunnella paskapuhetta siitä, että hän halusi mieheni luokseen aiemmin ja pitää hänestä hyvää huolta ja niin edelleen. Ei minua kiinnosta. Ehkä olen itsekeskeinen kusipää kun ajattelen näin.

Edelleen olen sitä mieltä etten halua elämän jatkuvan.