Keskiviikkona se kauhulla odottamani lause kantautui korviini. Lääkäri ehdotti saattohoitoa. 25-vuotias mieheni on kamppaillut maaliskuusta 2007 asti keuhkoihin ja maksaan levinneen suolistosyövän kanssa. Aluksi sytostaattihoidot purivat loistavasti ja jopa ongelmallisimmat maksan etäpesäkkeet pienenivät lähes puoleen. Alkujärkytyksen jälkeen fiilis olikin olosuhteisiin nähden loistava. Menimme kesällä naimisiin ja suunnittelimme tulevaisuutta. Nyt tämä kaikki on romahtanut.
En olisi osannut kuvitella, että ihminen voi yhtä aikaa tuntea surua, vihaa, epätoivoa ja pelkoa. Kaikki nuo raastavat tunteet hyppivät vuorotellen korkeimmalle kukkulalle ja saavat todella koko elämän järkkymään. Välillä yritän ajatella, että elämme päivän kerrallaan, mutta ei se vaan ole niin helppoa. Arkiset asiat tuntuvat pahimmilta. Eilen illalla yritin pestä kotona pyykkiä, mutta kyyneliltäni en pystynyt edes siihen. Pelkkä mieheni vaatteiden näkeminen sai epätoivon hyökkäämään. Mielessä hakkasi ajatus, ettei hän enää ikinä tule käyttämään noita vaatteita. Sohva, lautaset, verhot ja jopa navigaattori muistuttavat yhteisistä hetkistä. Miten muistoja voikin olla näin paljon? En olisi uskonut, että reilun seitsemän vuoden ajalta ihminen on kykenevä muistamaan niin paljon yksittäisiä hetkiä.
En usko, että elämä jatkuu. En edes halua sen jatkuvan, vaan aion lähteä hänen perässään.