Pakkohan tuo otsikon mukainen ajattelumaailma on hyväksyä. Sen pitäisi olla jokaisen ihmisen punainen lanka elämän häilyvän polun varrella.
Fiilikset vaihtelevat hetkittäin. Välillä olen todella onnellinen kun mies syö hyvin ja on alkanut pikku hiljaa liikkumaan. Toisinaan taas vaivun epätoivoon ja mietin, että ovatko kaikki hänen ponnistelunsa turhaa. Lääkärit ovat vilautelleet mahdollisuutta sytojen antamisesta varoitellen, että ne voivat viedä todella huonoon kuntoon ja mahdollisesti jopa vievän hengen. Mies päätti, että hän haluaa kokeilla ja toisaaltahan se onkin hyvä asia, sillä eipä ainakaan tulisi mietittyä, että mitäs jos. Faktoissa kun pysytään, niin aavistuksen verran lisäaikaahan ne vaan antavat. Tästä tilanteesta ei voi enää parantua. Mieheni on tosin toista mieltä ja sitä ei voi millään sanoin kuvata, kuinka paljon tuskaa tuottaa kuunnella ja katsoa toisen toivoa. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä kun en ajattele yhtä positiivisesti. Olenko liian realisti?
Sain lisää sairaslomaa. En missään tapauksessa ole työkykyinen. Työnantajan puolelta tähän asiaan on suhtauduttu ymmärtävästi ja virallisen kannan mukaan saan kaiken tuen mitä heillä on sekä työterveyden että yksilötason puitteissa tarjota. Tämä siis käytännössä tarkoittaa sitä, että yksi stressitekijä on vähemmän. Tämän kaiken muun murheen lisäksi olisi kamalaa, jos joutuisi vielä pelkäämään työpaikkansakin puolesta. Edessä on siis byrokratian ruletti, jossa kilpakumppanina on Kela.
Olen pystynyt pesemään pyykkiä. En tiedä mistä sain siihen voiman, mutta kolmisen koneellista sitä olen yömyöhään naapureiden iloksi pyöritellyt. Viime päivinä olen muutenkin saanut omituisia siivouspuuskia, jotka loppujen lopuksi ovat olleet melko terapeuttisia. En uskalla pysähtyä, koska silloin ehkä tulisin miettineeksi asioita, joita en vielä pysty käsittelemään. Toisinaan koen kuitenkin kaipuuta paikkaan, jossa saisin olla yksin ja rauhassa. Yksinäisyys ahdistaa, mutta toisaalta se on myös sitä kuuluisaa omaa aikaa, jolloin saa olla oma itsensä eikä tarvitse esittää mitään.

Ehkä huomennakin on päivä uusi.