Pakkohan tuo otsikon mukainen ajattelumaailma on hyväksyä. Sen pitäisi olla jokaisen ihmisen punainen lanka elämän häilyvän polun varrella.
Fiilikset vaihtelevat hetkittäin. Välillä olen todella onnellinen kun mies syö hyvin ja on alkanut pikku hiljaa liikkumaan. Toisinaan taas vaivun epätoivoon ja mietin, että ovatko kaikki hänen ponnistelunsa turhaa. Lääkärit ovat vilautelleet mahdollisuutta sytojen antamisesta varoitellen, että ne voivat viedä todella huonoon kuntoon ja mahdollisesti jopa vievän hengen. Mies päätti, että hän haluaa kokeilla ja toisaaltahan se onkin hyvä asia, sillä eipä ainakaan tulisi mietittyä, että mitäs jos. Faktoissa kun pysytään, niin aavistuksen verran lisäaikaahan ne vaan antavat. Tästä tilanteesta ei voi enää parantua. Mieheni on tosin toista mieltä ja sitä ei voi millään sanoin kuvata, kuinka paljon tuskaa tuottaa kuunnella ja katsoa toisen toivoa. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä kun en ajattele yhtä positiivisesti. Olenko liian realisti?
Sain lisää sairaslomaa. En missään tapauksessa ole työkykyinen. Työnantajan puolelta tähän asiaan on suhtauduttu ymmärtävästi ja virallisen kannan mukaan saan kaiken tuen mitä heillä on sekä työterveyden että yksilötason puitteissa tarjota. Tämä siis käytännössä tarkoittaa sitä, että yksi stressitekijä on vähemmän. Tämän kaiken muun murheen lisäksi olisi kamalaa, jos joutuisi vielä pelkäämään työpaikkansakin puolesta. Edessä on siis byrokratian ruletti, jossa kilpakumppanina on Kela.
Olen pystynyt pesemään pyykkiä. En tiedä mistä sain siihen voiman, mutta kolmisen koneellista sitä olen yömyöhään naapureiden iloksi pyöritellyt. Viime päivinä olen muutenkin saanut omituisia siivouspuuskia, jotka loppujen lopuksi ovat olleet melko terapeuttisia. En uskalla pysähtyä, koska silloin ehkä tulisin miettineeksi asioita, joita en vielä pysty käsittelemään. Toisinaan koen kuitenkin kaipuuta paikkaan, jossa saisin olla yksin ja rauhassa. Yksinäisyys ahdistaa, mutta toisaalta se on myös sitä kuuluisaa omaa aikaa, jolloin saa olla oma itsensä eikä tarvitse esittää mitään.

Ehkä huomennakin on päivä uusi.

Mietin juuri, että onko pahempi tietää, että toinen kuolee vaiko niin että toinen kuolee yhtäkkiä. Jos tuleva poismeno on tiedossa, asiaa ehtii käsittelemään. Tilanteella on myös se kuuluisa kääntöpuoli; asiaa murehtii ja viha sekä epätoivo täyttävät elämän. Ihminen ei pysty elämään päivä kerrallaan kun tietää, mitä on tulossa.
Tunteet menevät koko ajan vuoristorataa. Tietyllä hetkellä sitä on onnellinen kun toinen on vielä täällä ja minuutin päästä pään valtaavat nuo jo muutamaan kertaan mainitut pahat asiat. Kuolema on aina pelottava ja ruma ajatus. Olen usein kuullut sanottavan, että kuolema voi olla myös helpotus. Ei se ole.
Välillä mietin, että jatkossa elämässäni haluan auttaa muita vaikeissa tilanteissa olevia ihmisiä. Toisaalta taas en tiedä onko minusta siihen. Onko minusta edes elämään tätä elämää? En usko. Haaveenani oli ihan tavallinen elämä. Perhe, työ ja asunto. En saanut sitä. Moni voi ajatella, että olen nuori ja ehdin tekemään vielä vaikka mitä. Onko kuitenkaan oikeasti mahdollista enää aloittaa uutta ihmissuhdetta vertaamatta kaikkea tähän mitä meillä mieheni kanssa on ja oli. Pystyykö ihminen oikeasti pyyhkimään kaiken vanhan pöydältä pois ja aloittaa kattaus uudelleen? Onko oikein tehdä toiselle ihmiselle niin?
Kun menimme naimisiin, vihkipappimme tilanteemme kuultuaan tarjosi mahdollisuutta sielunhoitoon. Apua tarvitsisin kyllä, sitä ei käy kieltäen, mutten usko, että seurakunta on paras taho tarjoamaan sitä. Jos Jumala olisi olemassa, ei näin kävisi. En jaksa kuunnella paskapuhetta siitä, että hän halusi mieheni luokseen aiemmin ja pitää hänestä hyvää huolta ja niin edelleen. Ei minua kiinnosta. Ehkä olen itsekeskeinen kusipää kun ajattelen näin.

Edelleen olen sitä mieltä etten halua elämän jatkuvan.

Keskiviikkona se kauhulla odottamani lause kantautui korviini. Lääkäri ehdotti saattohoitoa. 25-vuotias mieheni on kamppaillut maaliskuusta 2007 asti keuhkoihin ja maksaan levinneen suolistosyövän kanssa. Aluksi sytostaattihoidot purivat loistavasti ja jopa ongelmallisimmat maksan etäpesäkkeet pienenivät lähes puoleen. Alkujärkytyksen jälkeen fiilis olikin olosuhteisiin nähden loistava. Menimme kesällä naimisiin ja suunnittelimme tulevaisuutta. Nyt tämä kaikki on romahtanut.
En olisi osannut kuvitella, että ihminen voi yhtä aikaa tuntea surua, vihaa, epätoivoa ja pelkoa. Kaikki nuo raastavat tunteet hyppivät vuorotellen korkeimmalle kukkulalle ja saavat todella koko elämän järkkymään. Välillä yritän ajatella, että elämme päivän kerrallaan, mutta ei se vaan ole niin helppoa. Arkiset asiat tuntuvat pahimmilta. Eilen illalla yritin pestä kotona pyykkiä, mutta kyyneliltäni en pystynyt edes siihen. Pelkkä mieheni vaatteiden näkeminen sai epätoivon hyökkäämään. Mielessä hakkasi ajatus, ettei hän enää ikinä tule käyttämään noita vaatteita. Sohva, lautaset, verhot ja jopa navigaattori muistuttavat yhteisistä hetkistä. Miten muistoja voikin olla näin paljon? En olisi uskonut, että reilun seitsemän vuoden ajalta ihminen on kykenevä muistamaan niin paljon yksittäisiä hetkiä.
En usko, että elämä jatkuu. En edes halua sen jatkuvan, vaan aion lähteä hänen perässään.